Yhteydet ulkomaille lisääntyivät. Toisen maailmansodan jälkeinen jälleenrakennus muutti Suomen ilmettä merkittävästi.

Kaupungistumisesta huolimatta uutta peltoa raivattiin siten, että Karjalankannakselta menetetty peltoala oli osapuilleen kompensoitu

1950-luvun puoliväliin mennessä.


Viimeinen sotakorvaustarvikkeita kuljettanut tavarajuna lähti Vainikkalan asemalta 18.9.1952. Porkkala palautettiin Suomelle 26.1.1956.


1950-luvun arkkitehtuurille oli ominaista materiaalirikkaus. Asuinrakennuksissa rapattuun pintaan yhdisteltiin esim. tiiltä, klinkkeriä ja puuta. Julkisissa rakennuksissa saatettiin käyttää kuparia, alumiinia tai läpivärjättyjä lasilevyjä. Yksinkertaisuus, kauneus ja arkielämän mukavuus asetettiin edustavuuden edelle. Korostettiin yksilöllisyyttä ja ilmaisun vapautta.

KOLMEN RISTIN KIRKKO, VUOKSENNISKAN KIRKKO


Alvar Aallon suunnittelema kirkko valmistui Imatralle 1957. Kirkko on merkittävä nähtävyys.


Kirkon kolmoisaihe on nähtävissä useassa paikassa. Kirkossa ei ole alttaritaulua, vaan sen tilalla on kolme valkoista puuristiä. Ristien ja ikkunoiden paikat on suunniteltu siten, että Jumalanpalveluksen aikana ristien varjot lankeavat harkitusti valkoisille seinille.


Kirkko on rakennettu valkoiseksi rapatusta tiilestä. Kirkossa on 103 ikkunaa, joista vain kaksi on samanmuotoisia.

VALTION VIRASTOTALO HYVINKÄÄ


Rakennus valmistui 1955. Virastotalossa toimi mm. posti, poliisi, käräjäoikeus, verotoimisto, lennätin- ja kaukopuhelinkeskus, kahvila ym.


Vuonna 1953 Alvar Aalto nosti esille huolensa julkisen rakentamisen arkipäiväistymisestä.

Sodan jälkeen julkinen sektori laajeni voimakkaasti. Yhteiskunta muuttui nopeasti,

kasvavalle virkamiesten joukolle tarvittiin virastotiloja.

ROVANIEMEN LINJA-AUTOASEMA


Jälleenrakennusaikana rakennettiin runsaasti linja-autoasemia. Erityisesti Pohjois-Suomen

yhteyksien parantamista pidettiin tärkeänä. Sodanjälkeisistä asemista arkkitehtonisesti

merkittävämpiä on Rovaniemen vuonna 1959 avattu linja-autoasema.


Arkkitehdit Niilo Pulkka, Pekka Rajala ja Kaarlo Leppänen suunnittelivat toiminnallisen

kokonaisuuden, joka käsitti kauko- ja lähiliikenteen aseman rahteineen, taksiaseman, hotellin,

postin ja ostoskeskussuunnitelman.


Betoni ja puu on yhdistetty taitavasti. Kattorakenteissa ja sisääntulokatoksessa on teemana kaupungin indentiteettiä kuvaava tunturi.

VESILINNA JA MAAUIMALA RIIHIMÄKI


Vesilinnan, joka valmistui 1952, käsittää vesi-ja näkötornin, suunnitteli professori Erik Bryggman.

Vesilinna on monikäyttörakennus. Itse vesisäiliö vie vain noin viidenneksen rakennuksen 5050 kuution tilavuudesta. Alunperin säiliön alle jäävä tila oli varattu museokäyttöön, mutta tämä ei toteutunut.


Vesilinnaa on kehuttu arkkitehtonisesti ilmavaksi. Selkeät lasi- ja betonirakenteet, julkisivun valkoiset betonikannattimet ja onnistunut ikkuna-aukotus muodostavat näkyvän maamerkin

Riihimäen kaupunkikuvassa. Vesilinnan ylätasanteella on kahvila. Tornin korkeus on 30 metriä.


Vesilinnan viereen valmistui 1956 arkkitehti Yrjö Lindegrenin suunnittelema ja arkkitehti Aulis Blomstedtin viimeistelemä maauimala. Uimalasta tuli erittäin suosittu. Vuonna 1966 Spede Pasanen kävi kuvaamassa elokuvansa Millipilleri uimahyppykohtauksia maauimalan hyppytornista.


Maauimalassa on 50 ja 25 metrin altaat, joissa molemmissa 8 rataa, opetusallas, hyppytorni 10 metriä ja

75 metrin liukumäki.

VILLA VILLE ORIPÄÄ


Talon ideana oli kuva italialaisesta San Marcon luostarista. Kun sota esti Viljo Syrjämää lähtemästä Italiaan taideopintoja varten, toi hän Italian kotiinsa Oripäähän.


Viljo rakensi suunnittelemansa renesanssityylisen rakennuksen omin käsin. Talossa lähes kaikki on käsityötä. Esimerkiksi ulkoseinien tiilet hän teki itse. Kodin sisustus ja huonekalut, jopa kattovalaisimet ovat Syrjämän suunnittelemia ja tekemiä. Talossa on runsaasti koristeellisia yksityiskohtia. Syrjämän kotia voidaankin pitää taiteilijan yhtenä tärkeimmistä luomuksista.


Villa Ville on valmistunut 1950-luvun alussa.

EKONOMITALO 1952 LAUTTASAARI HELSINKI


Rivitaloja on rakennettu Suomessa noin 100 vuotta, mutta ne yleistyivät sotien jälkeen 1950-luvulla.


Luontoon sovitetuissa kaavoissa rivitaloista toivottiin ratkaisua erityisesti työväen asuntopulaan.

Pieneenkin asuntoon oli mahdollista saada oma piha ja sisäänkäynti. Rivitaloista piti tulla edullisia työväenasuntoja, mutta niistä tulikin keskiluokan unelma.


Julkisivuissa suosittiin puun lisäksi rappausta. Punatiili alkoi palata julkisivumateriaaliksi 1950-luvulla.

Tästä hyvänä esimerkkinä on Alvar Aallon persoonallisimmat työt, joissa hän yhdisteli punatiiltä, honkaa ja kuparia.


Kuvan ekonomitalo on esimerkki onnistuneesta asuinrakennusarkkitehtuurista.

Arkkitehdit Ahti ja Esko Korhonen suunnittelivat kodikkaan ja laadukkailla materiaaleilla rakennetun kokonaisuuden, johon kuului kolme punatiilistä rivitaloa ja kaksi rapattua kerrostaloa.

Myös ympäristösuunnitteluun oli kiinnitetty huomiota.

RINTAMAMIESTALO


Asumista tuettiin ensin maaseudulla, jonne nousi valtavat määrät rintamamiestaloja.

Näitä alueita rakennettiin myös kaupunkien liepeille.


1950-luvulla paikallarakennetut talot olivat yleisiä. Talojen rungot tehtiin joko puusta tai muurattiin tiilestä. Julkisivut olivat lautaverhottuja tai rapattuja. Vaihtelua luotiin esimerkiksi jättämällä osa talosta tiilipinnalle ja

osa rapattiin. Varsinkin tiilitaloissa ikkunoita kehystettiin sileällä rappauksella ja rapatuissa taloissa ulko-ovea tiilimuurauksella.


Rintamamiestalojen julkisivujen väreinä oli käytössä vaalea väriskaala: vaalean ruskea, lähes valkoinen,

vaalean kellertävä, vihreät ja rosat.


Lastu- ja kipsonitlevy tulivat markkinoille.

KEITTIÖ


Keittiön mukavuudet alkoivat lisääntyä. Jääkaapit alkoivat yleistyä 1950-luvulla,

vaikka ensimmäinen jääkaappi oli tullut Suomeen jo vuonna 1928 oli jääkaappi  kuitenkin vielä

1950-luvulla kallis hankinta.


Maaseudulla kellarit takasivat yleensä elintarvikkeiden viileyden, mutta kaupunkilaisilla oli ongelmia.

Kylmällä ilmalla ulko- ja sisäikkunoiden välinen tila toimi jääkaappina.


1950-luvun keittiö oli selkeä ja pelkistetty. Kaapistoissa suosittiin yksikertaisia linjoja.

Edullisempi värikäs lakkapintainen kovalevy Enso korvasi keittiössä kaakeloinnin.

Väritys oli keveämpää kuin aikaisempina vuosikymmeninä. Ankeat värit vaihtuivat kirkkaisiin pastellisävyihin vaaleansiniseen, -punaiseen, -vihreään ja -keltaiseen.

OLOHUONE


1950-luvun ahtaissa asunnoissa huonekalut eivät saaneet viedä liikaa lattiapinta-alaa.

Kalusteiden tuli olla monikäyttöisiä, pelkistettyjä ja muunneltavissa.

Muovin ilmestyessä markkinoille ei huonekalujen tarvinnut enää kestää sukupolvelta toiselle.


Seinille ilmestyivät taiteilijatapetit. Tapettitehtaat järjestivät kilpailuja, joihin taiteilijat ja muotoilijat suunnittelivat moderneja ja yksinkertaisia malleja kuten viivoja, ruutuja ja orgaanisia ornamentteja.

Kun haluttiin värikkäämpää ja säväyttävämpää tapetoitiin vain yksi seinä tehostetapetilla.

TYÖHUONE


A4-standardiin siirtyminen edellytti uudenlaisia konttorikalusteita Suomessa.


1950-luvun alussa Tehokaluste lanseerasi ensimmäisenä Suomessa konseptin kokonaisten työpisteiden myymisestä.


Ergonomia oli 50-luvulla aikaansa edellä olevaa ajattelua. Olli Mannermaan suunnittelema Tukituoli oli ensimmäinen suomalainen ns. terveystuoli.


Kaupunkien virastojen tilanahtaus kasvoi 1950-luvulla. Toimistohuone syntyi, kun johtajat siirtyivät omiin, henkilökohtaisiin toimistohuoneisiinsa ja työntekijät työskentelivät avoimissa tiloissa.

SAUNA


Kylpyhuoneita ja saunoja ei rintamamiestaloihin ollut alunperin piirretty, vaan ne oli sijoitettu ulkorakennuksiin. Vesijohto yleistyi hitaasti maaseudulla ja kaupunkien liepeillä.

Vielä vuonna 1950 kuitenkin 90% maaseudun kotitalouksissa käytetystä vedestä tuli kantamalla.


Helsingissä kylpyhuone yleistyi nopeasti. Vuonna 1950 jo 40% helsinkiläiskodeista sisälsi lämminvesijohdolla varustetun kylpyhuoneen. Muualla maassa vain 7% kodeista pääsi nauttimaan omien pesutilojen luksuksesta.


1950-luvulla yleistyi jatkuvalämmitteinen kiuas, johon puita lisättiin koko saunomisen ajan.

Kiukaan vieressä oli pata, jossa vesi lämmitettiin.

TIILITAKKA


Vielä 1950-luvulla monet talot lämmitettiin puilla. Asuinhuoneisiin sijoitettuja tulisijoja oli lähes miljoona.

Tulisijoissa yhdisteltiin rappausta ja punatiiltä.


Varakkaimmissa taloissa salin tai aulan avotakka oli muotia jo 1950-luvulla.

Loimuavan lieskan lämmössä nautittiin ja seurusteltiin.

PORINMATTI


PorinMatin suunnitteli Porin konepajan teknikkona 1930-luvulla toiminut Svante Palkola.

PorinMatin-nimen alkuperää ei tiedetä.


PorinMatti oli erityisen suosittu sotien jälkeisenä jälleenrakennuskautena,

koska se mahtui pieneen tilaan ja kulutti vähän polttopuita.

Eniten PorinMatteja myytiin vuonna 1951, lähes 13 000 kappaletta.

HELLAKAKLUUNI


Kaakeliuunien tarina alkoi päättyä 1950-luvun puolivälissä, kun rapatut tai tiiliset lämmitysuunit korvasivat ne. Kaakeliuuneja alettiin pitää epäkäytännöllisinä ja tilaa vievinä ja niitä purettiin pois.


Myös keskuslämmitys vähesi voimakkaasti taloustulisijojen tarvetta.

Tuontipolttoaineiden käyttö lisääntyi ja puu alettiin nähdä teollisuuden raaka-aineena.

HERTTONIEMI (?), MIEHIÄ JA NAISIA TEKEMÄSSÄ MUURAUSTÖITÄ RAKENNUSTYÖMAALLA

Kannisto Väinö, Valokuvaaja 1954

Helsingin kaupunginmuseo


1950-luvulla rakentaminen oli työvoimavaltaista. Myös naisia oli rakennustyömailla.

Naiset kantoivat tiilitaakalla (selässä oleva puinen teline) tiilet maasta ylös muuraustelineille,

sekoittivat laastin käsin ja tekivät muita aputöitä.


Käsin väännettäviä betonimyllyjä oli jo 1930-luvulla. Rakennustyömaat alkavat hiljalleen koneellistua.